Arjesta pyhään: pyhiinvaellus voi olla elämänpituinen matka
Viimeisen, runsaan kymmenen vuoden aikana pyhiinvaellus on alkanut taas kiinnostaa ihmisiä. Järjestetyt pyhiinvaellukset ovat lisääntyneet tuntuvasti. Etenkin nuoret ovat lähteneet pyhiinvaeltamaan yksin tai ryhmissä eripituisia matkoja. Pelkkä matkustaminen ei riitä. Matkalla haetaan yhteisöllisyyden kokemusta ja etsitään Pyhän kosketusta.
Pyhiinvaellus on vuosituhansia vanha tie etsiä Jumalaa ja ilmaista omaa uskoaan. Kristityille perinteinen pyhiinvaellus on suuntautunut Pyhälle maalle seuraamaan Kristuksen jalanjälkiä tai Roomaan. Keskiajalla pyhiinvaellukselle lähti vuosittain jopa puolet Euroopan aikuisväestöstä. Se kuului normaalina osana ihmisten elämään.
Varhaisimmat kirjalliset kuvaukset pyhiinvaelluksista ovat peräisin 300-luvulta. Tuolloin esimerkiksi kirkkoisä Pyhä Hieronymus rohkaisi kristittyjä pyhiinvaelluksiin. Mutta jo 100-luvulta alkaen kristityt vierailivat ja rukoilivat yhdessä marttyyrien haudoilla. Keskiajalla pyhiinvaelluksen kohteita olivat pyhien ihmisten ja marttyyrien elämään että kuolemaan liittyvät paikat. Kohteita olivat myös kirkot, joissa oli pyhien reliikkejä tai paikkoja, joissa Neitsyet Marian oli kerrottu ilmestyneen.
Uskonpuhdistuksen myötä pyhiinvaellus jäi pois protestanttisesta kristillisyydestä. 1900-luvulta lähtien ihmisten ajattelu muuttui rationaaliseksi. Elintapoihin alettiin etsiä yhä enemmän mukavuutta ja helppoutta. Tuonpuoleisten arvojen merkitys väheni jokapäiväisessä elämässä. Pyhiinvaellus jatkui pienimuotoisena vain lännen katolisen kirkon piirissä. Idän kirkon piirissä kristillisyys painui maa alle ateistisesta yhteiskuntajärjestelmästä johtuen.
Pyhiinvaellusten uusi nousu
Pyhiinvaellukset nousivat uudelleen esiin 1990-luvulla. Eurooppalaisille tunnetuimmaksi pyhiinvaellusreitiksi muodostui Santiago de Compostela Espanjassa. Se kerää vuosittain kymmeniätuhansia vaeltajia kaikista kristillisistä kirkkokunnista.
Teologian maisteri Päivi Aikasalo tutki pyhiinvaellusta 2007 valmistuneessa pro gradu –tutkielmassa. Siinä Aikasalo toteaa, että pyhiinvaellus on modernille ihmiselle sopiva tapa ilmaista uskoa tai kokea jotain omasta hengellisyydestään sekä etsiä elämän tarkoitusta. Tutkimuksessa hän päättelee, että pyhiinvaellusten kokemuksellisuus, visuaalisuus ja yhteisöllinen luonne viehättävät ihmisiä huomattavasti enemmän kuin muu kirkon toiminta.
Moderni pyhiinvaeltaja kokeilee rajojaan
Suomessa on julkaistu useita pyhiinvaellusta käsitteleviä tutkimuksia. Niissä on todettu, että moderni pyhiinvaeltaja näyttää uskovan enemmän omiin kokemuksiinsa kuin minkään kirkon opilliseen auktoriteettiin. Opilliset kysymykset eivät kiinnosta, mutta kysymys elämän tarkoituksesta on kaikille yhteinen. Pyhiinvaelluksella usko ja siitä puhuminen on monelle luonnollinen osa vaellusta. Jokin pyhiinvaelluksella mahdollistaa uskon liittämisen osaksi koko elämää.
2000 –luvulla on syntynyt moderni pyhiinvaeltaja, joka tekee ainakin yhden pyhiinvaellusmatkan vuodessa. Hänelle on tärkeää kokeilla omia rajojaan ja jakaa hengellisiä kokemuksia yhdessä muiden kanssa. Pyhyyden kosketus korottaa arjen pyhäksi.
Pyhiinvaellusten kokemuksellisuus, visuaalisuus ja yhteisöllinen luonne viehättävät ihmisiä.
Nopea selailu netissä vahvistaa väitteen pyhiinvaelluksen uudesta tulemisesta oikeaksi: Seurakunnat ja kristilliset yhteisöt kilvan järjestävät pyhiinvaellusmatkoja. Tämän lisäksi toimii Suomessa useita pyhiinvaellusmatkoihin erikoistuneita matkatoimistoja. Luterilaisissa maissa, kuten Saksassa, Ruotsissa ja Norjassa on pyhiinvaellusreittejä, -yhdistyksiä, ja -keskuksia. Uutta pyhiinvaelluksiin keskittyvää kirjallisuutta julkaistaan vuosittain ja on perustettu pyhiinvaelluksiin keskittyneitä keskusteluryhmiä.
Pyhän kosketus Athosvuorella
Länsi-Uudenmaan ortodoksinen pappi isä Kalevi Kasala on vetänyt monia pyhiinvaellusryhmien matkoja. Raja kirkollisesta matkailusta pyhiinvaellukseen on varsin häilyvä.
– Lähtökohtana on se, että kuinka matkalainen asiaan suhtautuu. Jos on lähdössä pyhiinvaeltamaan, niin matkaan kannattaa valmistautua. Voi esimerkiksi keskustella rippi-isän kanssa asiasta ja käydä synnintunnustuksella. Näin matkalle lähtee puhtaalla mielellä ja avoimella sydämellä.
Isä Kalevi Kasala pyhiinvaeltajaryhmän kanssa Tallinnassa.
Seurakunnan matkat voivat olla vierailuja, tai vaikka talkoomatkoja. Pyhiinvaelluksen siitä tekee osallistujan harras mieli ja halu kohdata Pyhä.
– Itselleni vaikuttavin pyhiinvaelluskokemus oli matka Athokselle.
Athos tai Athosvuori on itsehallinnolinen alue, joka sisältää vuoren ja niemimaan Makedoniassa, Pohjois-Kreikassa. Siellä sijaitsee kaksikymmentä ortodoksista luostaria ja lukuisia sivuluostareita sekä erakkomajoja. Vanhin luostareista, Megistis Lavras, on perustettu vuonna 963. Alueen hallintoa hoitaa luostareiden yhteinen elin, jossa on edustaja jokaisesta luostarista, ja Kreikan perustuslaissa alueelle on taattu erikoinen autonominen asema. Athos on merkittävin ortodoksien pyhiinvaelluskohde. Siellä voivat vierailla vain miehet erityisluvalla.
– Valmistauduin matkaan lukemalla Athoksen historiasta ja rukoilemalla. Mutta sen ihmeellisempää valmistautumista ei matkaan ollut. Mutta perillä tunsin kuinka jumalanpalvelukset ja rukous vei mukanaan, kertoo isä Kalevi. – Vaikuttavinta oli tuntea, nähdä ja kuulla jatkuva rukouksen virta, joka Athoksella kohti taivasta kohoaa.
Isä Kalevi koki pyhyyden kosketuksen rukoillessaan pyhien reliikkien ääressä. Isä Kalevin mielestä pyhiinvaellus ei tarvitse olla erityinen, pitkän matkan päähän suuntautuva matka. Pyhän kosketuksen voi tuntea hyvinkin lähellä.
– Eri syistä voi joskus olla vaikeaa lähteä oman lähikirkon jumalanpalvelukseen. Kun se vaivaa mieltä ja lopulta saa itsensä liikkeelle, niin voi kirkkomatkasta muodostua pyhiinvaellus, pohtii isä Kalevi.
”Virolainen työkone” kuuli enkelien laulua
Antonina Kersna
Virolainen, Kohilassa asuva Antonina Kersna on harrastanut matkailua koko elämänsä.
– Olen niin rauhaton luonne, että en kauan jaksa olla paikalla, kertoo Antonina.
Hän matkusteli neuvostomiehityksen aikana kaikkialle mihin oli mahdollista päästä.
– Tietysti pystyi matkustamaan Neuvostoliitossa ja kävin kaikissa neuvostotasavalloissa. Joissakin paikoissa onnistuin livahtamaan myös kirkkoihin ja sain tavata pappeja. Kaikki piti hoitaa salaisesti.
Kerran onnistuin saamaan eräältä papilta Leningradissa pullollisen pyhitettyä vettä. Sitä sitten jaoin salaisesti uskoville ystävilleni. Toiset trokasivat viinaa, minä pyhää vettä, nauraa Antonina.
Viron itsenäistettyä maailma aukeni Antoninalle.
– Tein kovasti töitä ja säästin rahaa. Halusin heti 1991, kun sain itsenäistyneen Viron passin, lähteä maailmaa kiertämään. Mutta samalla ajattelin, että nyt voin tehdä myös pyhiinvaellusmatkoja, käydä pyhillä paikoilla ihan julkisesti.
Lintulan luostari syksyllä.
Kolme vuotta sitten hän päätti lähteä Suomeen, Lintulan luostariin.
– Lintulan luostari on tullut minulle vuosien saatossa tutuksi. Olen lukenut kaiken Lintulasta kertovat kirjat, joita olen käsiini saanut. Olen varsin huono kirkon ihminen: en osaa laulaa ja rukoilijana olen laiska. Mutta osaan sentään tehdä fyysistä työtä. Siksi ajattelin, että menisin Lintulaan talkoolaiseksi. Keskustelin asiasta rippi-isäni kanssa ja sain Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanokselta suosituskirjeen, jonka lähetin Lintulan igumenialle, äiti Marinalle.
Enkelit lauloivat metsässä
Syksyllä 2008 Antonina vietti kuukauden Lintulassa. Hän nosti perunoita ja keräsi marjoja. Jumalanpalveluksissa hän kävi säännöllisesti sisariston kanssa.
– Eräänä kuulakkaana aamuna lähdin aamupalveluksen jälkeen puolukkametsälle. Olin kävellyt varmaan parikilometriä ja istahdin kannolle syömään eväitä. Silloin aivan tyynessä metsässä kuului suloista, taivaallista laulua. Ajattelin, että tuuli kantaa laulua Lintulasta. Mutta laulu voimistua ja voimistui. Minulle tuli aivan ihana olo ja tajusin enkelien laulavan metsän rauhassa, kertoo Antonina kokemuksestaan.
Lintulan matkan jälkeen Antonina on tehnyt talkoomatkan myös Jerusalemiin nunnaluostariin.
– Mutta Lintulan matka oli minulle todellinen pyhiinvaellus, joka on muuttanut koko elämääni. Jälkeenpäin kuulin, että igumenia Marina oli sanonut, että Lintulaan aina tervetullut ”virolainen työkone”. Olin kuulemma nostanut perunoita kahdessa päivässä sen määrän, jonka yleensä talkoolaiset nostavat viikossa, muisteli Antonina huvittuneena.
– Lintulaan aion mennä tänä syksynä uudelleen, jos vain huolivat. Minä olen siksi huono uskovainen, että minulle taitaa koko elämä olla yhtä pyhiinvaellusta ja Pyhän etsimistä, totesi Antonina lopuksi.
Teksti ja kuvat: Aristarkos Sirviö
Julkaistu Laajasalon opiston Iistend magazine –lehdessä nro 1/2013