Suomen ortodoksisessa kirkossa on vakava johtajuusongelma
Arkkipiispa Leo siunaa kirkolliskokouksen edustajat rukouspalveluksen päätteeksi (Photo: Aristarkos Sirviö)
Valamon luostarissa koolla olevan Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen ensimmäinen kokouspäivä oli häpeäksi kirkolle. Kirkolliskokouksen ensimmäisessä istunnossa nähtiin näytös, jonka käsikirjoittajaksi kukaan ei halua tunnustautua. Kokous osoitti, että kirkossa on vakava johtajuusongelma.
Ennen kirkolliskokousta kirkon tiedotus johdonmukaisesti uutisoi tulevan kirkolliskokouksen keskittyvän Oulun hiippakunnan metropoliitan valintaan (piispanvaaliin). Tätä täydennettiin arkkipiispan ja Oulun metropoliitan tehtäviä hoitavan Joensuun piispa Arsenin haastatteluilla.
Joko arkkipiispan, tai hänen esikuntansa, arviointikyky petti. Vaikka tässä kirkolliskokouksessa oli kokoonpanossa suuri joukko uusia edustajia, niin se ei riittänyt turvaamaan piispanvaalia läpihuutojuttuna. Kirkolliskokouksessa suurin ja vaikutusvaltaisin ryhmä koostuu Helsingin hiippakunnan edustajista. Viime vuosina on useasti nähty kirkolliskokouksissa juuri Helsingin hiippakunnan edustajien avoin kapinointi arkkipiispaa vastaan.
Pari vuotta sitten noustiin arkkipiispaa vastaan väittäen, että arkkipiispa Leo on henkilökohtaisesti painostanut kirkolliskokousedustajia kannalleen. Tästä johtuen Oulun hiippakunnan vaalikysymyksessä arkkipiispa ja hänen esikuntansa ei ollut tehnyt tarvittavaa pohjustustyötä kirkollishallituksen esityksen läpimenoksi.
Mutta toiset olivat toimineet. Nopeasti kirkolliskokousedustajista saatiin koottua yhteen arkkipiispaa vastustavat ja Oulun piispaksi ehdotettua Joensuun piispa Arsenia vierastavat edustajat. Ja kun arkkipiispa Leo kirkolliskokouksen lakiasiantuntijoihin nojautuen ensiksi nuiji kokouksen ”laillisen päätöksen” piispanvaalin järjestämiseksi, oli sirkusesitys valmis.
Kirkolliskokous ajautui lopulta äänestykseen, jossa äänin 24-10, Helsingin metropoliitta Ambrosiuksen äänestäessä tyhjää, kumosi nuijitun päätöksen. Kirkolliskokous päätti siirtää Oulun metropoliitan vaalin tuonnemmaksi… Taktisesti sopivaa oli vedota hallintotyöryhmän keskeneräiseen työhön. Sen tulos on kuitenkin säilyttää kirkossa vähintään kolme hiippakuntaa. Muutoin putoaa pohja kirkon toimintakyvyltä.
Vuoden 2013 kirkolliskokous Valamon luostarin kulttuurikeskuksessa (Photo: Aristarkos Sirviö)
Suomen ortodoksisen kirkon ongelmana on vakava johtajuusongelma. Kirkossa piispainkokouksen työskentely on halvaantunut. Kanonisesti ja kollegiaalisesti toimiva piispainkokous kykenisi ohjaamaan kirkolliskokousta. Nyt piispainkokouksen toimimattomuudesta johtuva valtatyhjiön on täyttynyt Suomen ortodoksista kirkkoa koskevan lainsäädännön mukaisesti toimiva kirkolliskokous. Sen enemmistö.
Kirkon ongelmana on piispojen arvovallan rapistuminen. Kunnioitus ansaitaan ja sitä kautta saadaan hegemonia, joka nyt on muilla kuin piispoilla.
Nyt saatu äänestystulos sementoi kahtiajaon koko kirkolliskokouskaudeksi. Sen voi murtaa vain piispainkokouksen, ja erityisesti arkkipiispan arvovallan palautuminen. Tällä hetkellä arkkipiispalla sitä ei enää ole.
Onko tässä pelissä voittajia? Häviäjä on joka tapauksessa kirkon pohjoinen hiippakunta. Oulun hiippakuntaa hoitaa epämääräiseen väliaikaisuuteen tuomittu kirkon apulaispiispa. Pohjoisen Suomen kirkkokansan kannalta olisi ollut oikein, ja jopa kirkkoa rakentavaa avata reilusti myönteisiä intohimoja herättävä piispakeskustelu. Olisi saatu esiin metropoliitan toimeen halukkaita piispakandidaatteja. Tulos olisi voinut olla jopa arkkipiispa Leon kannan mukainen. Nyt heitettiin lapsi pesuveden mukana!
Suomen ortodoksinen kirkko nauttii laajasta autonomiasta Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin suojeluksessa. Kirkolliskokouksien aluksi luetaan aina Hänen Pyhyytensä Konstantinopolin, Uuden Rooman, arkkipiispan ja ekumeenisen patriarkan tervehdys. Valitettavan harva kirkolliskokousedustaja, tai kirkkokansaan kuuluva, pysähtyy miettimään patriarkan sanoja. Mutta jokainen patriarkan tervehdys on aina kohdistettu juuri käsillä olevan kokouksen teemoihin liittyen.
Äskettäin Suomen ja Viron kirkoissa vieraillut Äitikirkon patriarkka tuntee hyvin lapsensa. Ja patriarkka Bartolomeos tervehdyksessään kirkolliskokousedustajille kertoo ” Te teette kirkon pelastavaista ja pyhittävää työtä siitä asemasta käsin, johon itse kukin teistä on asetettu. Näin toimien te olette tukena ja avunantajana Korkeasti Pyhitetylle Karjalan ja koko Suomen arkkipiispalle Leolle ja muille piispoillenne ja papistollenne.”
Suomen kirkossa on kanoninen ongelma. Tästä patriarkka Bartolomeos kuin ennakoiden tulevaa sanoo:
”Paikalliset kirkollista moraalia ja ajattelua koskevat erityisongelmat ovat osa nykyistä todellisuutta. Sen vuoksi suhtautumisessa niihin kirkon taholta vaaditaan vastuullista ja arvostelukykyistä asennoitumista. Tämä on kuitenkin tehtävä ilman poikkeamista isiltä peritystä uskosta, kanonisesta järjestyksestä ja perinteestä, sellaisina kuin pyhät ekumeeniset kirkolliskokoukset ja Ekumeenisen patriarkaatin käytäntö on ne säätänyt. Tämän vuoksi aina silloin, kun kyse on kanoneihin liittyvistä asioista, on käännyttävä Ekumeenisen patriarkaatin puoleen.”
Entä jos pyhin patriarkkamme katsoo velvollisuudekseen puuttua autonomisen tytärkirkon toimintaan ja palauttaa sen kanonisesti oikealle tolalle? Entä jos patriarkka tulee Oulun hiippakunnan rukoilevan kirkkokansan tueksi ja nimittää sinne metropoliitan?
Aristarkos Sirviö