Vallasta ja vallattomuudesta
Ortodoksinen kirkko kantaa apostolista perintöä ja valtaa. Suomessa kirkon toimintaa säätelee myös erityinen lainsäädäntö. Apostoliseen perintöön kuuluvat kanoninen oikeus ja –järjestys, on lainsäädännössä mainittu. Kanonista järjestystä valvoo hiippakuntapiispoista koostuva piispainkokous. Kirkolliskokouksessa taistellaan vallasta.
”Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” (Matt. 28:18 ) (Photo: Aristarkos Sirviö)
Apostolisen ja katolisen kirkon syvin olemus kiteytyy uskollisuudessa Kristukseen, pyhien kirkolliskokousten päätöksiin ja isien opetuksiin. Ortodoksisen kristityn opetuksen kautta syntynyt luja usko kanoniseen perinteeseen ja apostolisen perinnön kunnioittamiseen on perusta koko Kirkon toiminnalle.
Ortodoksisen kirkon piispat ovat apostolisen suksession eli apostolisen seurannan kautta apostolien työn jatkajia. Piispojen saama vihkimys siirtää piispan vihkimyksen kautta apostolin viran ja Pyhän Hengen lahjan aina uusille ja uusille piispoille katkeamattomana ketjuna alkuseurakunnan perustamisesta alkaen.
Piispainkokous on ortodoksisen kirkon keskeisin elin. Piispallista valtaa käytetään Kristuksen rakkauden hengessä. Apostolisten piispojen kunnioitus ja valta ei perustu yhteiskunnan asetuksiin tai säädöksiin. Piispoilla on Jumalan ja Kirkon kanonisen lain valtuutus opettaa, hallita, pyhittää ja suojella rukoilevaa kirkkokansaa.
Tästä Kristuksesta lähtevästä siunauksellisesta vallasta tulevat osalliseksi kaikki Kirkon prelaatit: Seurakuntien kirkkoherrat, papisto ja erityisessä asemassa olevat rippi-isät. Heitä kaikkia kirkkokansa muistaa esirukouksin. Ja tämä Kristuksesta lähtevä valta ei perustu pelkoon, määräyksiin tai pakotukseen. Se on rakkauden valtaa ja vastuuta, josta jokainen prelaatti on Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä tilivelvollinen.
Äskettäin päättyneessä Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksessa ei tapahtunut mitään arkitodellisuudesta poikkeavaa: vallan ottivat he, jotka sen täysin laillisin perustein saattoivat ottaa. Suomen kirkko elää paradoksissa, jossa tasapainoillaan ortodoksisen perinteen, kanonisen järjestyksen ja eduskunnan säätämän lainsäädännön ristivedossa.
Suomen kirkossa valta on jaettu piispainkokouksen, kirkollishallituksen ja kirkolliskokouksen kesken. Lainsäädännössä jako on selkeä ja samalla väljä. Kirkolliskokous on korkein päättävä elin, mutta piispainkokoukselle on lain sisään kirjoitettu mahdollisuus puhaltaa tarvittaessa peli poikki. ”Asialla on kanoninen luonne” – huomautusta ei ole viime aikoina kuultu!
Vuoden 2013 kirkolliskokouksen täysistunto Valamossa (Photo:Aristarkos Sirviö)
Kirkolliskokouksessa valtakysymys kärjistyi kirkollishallituksen esitykseen Oulun metropoliitan vaalista. Piispainkokous oli viime vuonna luovuttanut valtansa kirkolliskokoukselle, kun se salli hallintovaliokunnan käsitellä hiippakuntajakoa. Hiippakunnat, niiden rajat ja piispuudet kun ovat mitä suurimmassa määrin kanoniseen valtaan, eli piispainkokoukselle kuuluvia asioita. Itse asiassa Suomen autonomisessa kirkossa hiippakunnista, ja varsinkin niiden rajojen muuttamisesta tulisi neuvotella Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin kanssa!
Kirkkokansan tehtävä ei ole arvioida piispainkokouksen toimintaa. Mutta kukaan ei voi olla huomaamatta, että kirkolliskokouksessa piispainkokouksen jäsenet äänestävät toisiaan vastaan! Jos Kristuksen valtuutuksella toimivat piispat eivät kykene veljellisesti kanonista valtaa käyttämään, niin kuinka sitä voisi odottaa kirkolliskokouksesta?
Pohjoisen Suomen kirkkokansa on aiheellisesti huolissaan tulevaisuudestaan. Epävarmuutta lisää kirkolliskokouksessa puhuttu ja päätetty. Löysässä hirressä oleminen ei ole mukavaa. Kirkolliskokousta seurannut seurakuntalainen saattoi huomioida muun muassa kirkolliskokousedustajan isä Ioannis Lampropoulosin puheenvuoron:
– En tiedä onko piispankokous valmistelut meille esitystä. Huolen aihe olisi se, jos piispankokous ei ole tähän asiaan panostanut, kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta. Oulun metropoliitta on paitsi hiippakuntansa paimen myös piispainkokouksen jäsen. Samaan aikaan kun piispa huolehtii hiippakuntansa laumasta, samalla hän huolehtii piispankokouksen jäsenenä koko kirkon tilanteesta. Piispankokouksen on oltava toimiva ja kirkosta huolenpitävä.
– Vuoden 2012 hallintovaliokunnan päätösesityksen mukaan Oulun hiippakunta on arvioitava ennen kuin tehdään päätös metropoliitan tehtävän täyttämisestä. Ennen kuin seuraavia uusia piispoja nimitetään, on tehtävä selvitykset ja ratkaisut kirkkoa parhaiten palvelevasta hiippakuntajakomallista. Selvityksessä tulee ottaa huomioon nykyiset taloudelliset ja toiminnalliset lähtökohdat, sekä arvioida toimintaa kirkon vakaan kehityksen takaamiseksi muuttuvassa toimintaympäristössä.
Ja kun kirkolliskokouksessa jätettiin valitsematta kirkollishallitukseen äänestyksessä Oulun hiippakunnasta oleva ehdokas, voidaan syystä kysyä: lakkautetaanko Oulun hiippakunta?
Eilen 29.11. kirkon virallisilla sivuilla julkaistiin Helsingin seurakunnan kirkkoherran ja Helsingin hiippakunnan piispan haastattelu. Kummatkin korostavat, että kirkolliskokouksen edustajat edustavat koko kirkkoa ja ajavat koko kirkon etua. Että mitään vastakkain asettelua ei ole olemassa.
Näin kirkolliskokouksen enemmistön kellokkaiksi ilmoittautuivat kumpikin. Koska kyseessä ovat oma piispani ja oma kirkkoherrani, voin heihin kumpaankin vedota: Kristuksessa rakkaat veljet, kertokaa mihin kirkolliskokouksen enemmistö haluaa kirkkoa viedä? Vaaditaanko nykyisen arkkipiispan eroa? Lakkautetaanko Oulun hiippakunta? Siirretäänkö arkkipiispanistuin Helsinkiin? Avoimuudella voitaisiin voittaa monta mörköä!
Kiintoisaa on huomata kuinka voimallisesti halutaan kiistää kirkolliskokouksen alueellinen edustavuus. Tosio on, että kirkolliskokousedustajat valitaan hiippakunnittain. Ja hiippakunnista suurimmat on vielä jaettu erillisiin vaalialueisiin! Kiintoisaa on kysyä, että keitä ja mitä edustavat äänestyksissä vähemmistöön jääneet?
Kirkolliskokous päätti vuonna 2011 hallinnon kehittämisprosessista, joka toteutetaan vaiheittain. Kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti kirkollishallitus asetti 24. tammikuuta 2012 hallinnon kehittämisen seurantatyöryhmän, jonka puheenjohtaja on arkkimandriitta Andreas Larikka. Arkkipiispa Leo ilmoitti, että työryhmän loppuraporttia odotetaan vuoden 2014 kirkolliskokoukseen. Isä Andreas on asetettu paljon vartijaksi. Jos työryhmä hänen johdollaan kykenee tekemään sellaisen raportin, jolla Suomen ortodoksisen kirkon hallinto saadaan kaikkia tyydyttävään uuteen kuosiin, niin se on vähintäänkin piispallinen suoritus.
Arkkimandriitta Andreas Larikka johtaa kirkon hallintoa uudistavaa työryhmää (Photo: Aristarkos Sirviö)
Uskoa työryhmän työhön antaa arkkimandriitta Andreaksen julkisuudessa antama lausunto:
– Kirkolliskokous päätti 2012, että ennen seuraavien uusien piispojen nimittämistä on tehtävä selvitykset ja ratkaisut kirkkoa parhaiten palvelevasta hiippakuntajakomallista. Tässä on otettava nykyiset taloudelliset ja toiminnalliset lähtökohdat sekä arvioitava toimintaa. Mielestäni hallinnon keventämistä ei pidä liittää kysymykseen hiippakuntien lukumäärästä. Meillähän on voimassa oleva periaatepäätös, että kolmella hiippakunnalla mennään. Tähän on olemassa selkeät kanoniset perusteet.
– Hiippakuntajakomallin selvittämiseen ei ole tähän mennessä ollut juurikaan käytännön edellytyksiä. Kirkon oikea käytäntö edellyttää hiippakuntajakoon vaikuttavien esitysten tulevan sen piispan taholta, joka katsoo oman paimenalueensa tarvitsevan jakamista, tai alueen kirkkokansan toivomuksena, mikäli he katsovat jaon olevan tarpeellista kirkon työlle. Edes kenelläkään piispalla ei ole oikeutta tehdä esitystä oman hiippakuntansa alueen täydentämisestä naapurihiippakunnasta otetulla alueella. Kysymys on kiistattomasti mitä suurimmassa määrin kanoninen, ja kirkkojärjestyksen mahdollinen muuttaminen kuuluu tältä osin niihin kirkolliskokouksen päätöksiin, jotka tarvitsevat piispainkokouksen aktiivisen myötävaikutuksen.
Rukoushuokauksia kannan Jumalalle, että ensi vuoden kirkolliskokouksessa ”tavallisesti perillä oleva lähde” voisi huomata olleensa väärässä. Että Pyhä Henki olisi humalluttanut vallattomasti koko kirkolliskokouksen! Siellä sitten naurussa suin äänestettäisiin vaikka siitä että onko peruna, riisi vai ohra oikeauskoisempi karjalanpiirakan täyte.
– Aristarkos Sirviö