Kajaanin seurakunnan kirkkoherra arkkimandriitta Andreas Larikka: Oulun hiippakunta on tukenut ja vahvistanut ”pohjoinen ulottuvuus” –ajattelua
Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos ja arkkimandriitta Andreas keskustelivat patriarkan Suomen vierailun yhteydessä Mellunmäen toimintakeskuksessa. (Photo/Kuva: Aristarkos Sirviö)
Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2013 kirkolliskokous alkaa maanantaina 25.11. Valamon luostarissa Heinävedellä. Kirkolliskokouksessa valitaan uusi piispa (metropoliitta) Oulun hiippakuntaan. Haastattelussa vuodesta 2011 Kajaanin seurakunnan kirkkoherrana toiminut ja samalla Kainuun prikaatin ortodoksinen papin tehtäviä hoitanut arkkimandriitta Andreas Larikka pohtii pohjoisen hiippakunnan erityispiirteitä ja piispan tehtäviä ortodoksisessa kirkossa.
– Oulun hiippakunnan sisällä on seurakunnissa ja papiston keskuudessa puhuttu siitä, että pohjoisen Suomen piispan tulee tuntea elämän maku, hänen on osattava elää mukana täkäläisessä elämänmenossa, mitä kaikkea se laajan hiippakunnan eri osissa kaikessa rikkaudessaan ja monimuotoisuudessaan merkitseekään, kertoo arkkimandriitta Andreas.
Vuonna 1980 perustettu Oulun hiippakunta on väkimäärältään kirkon vähäisin, mutta pinta-alaltaan suurin.
– Tänä päivänä ortodoksisen kirkon läsnäolo, näkyvyys ja toiminta Pohjois-Suomessa on aivan eri tasolla kuin ennen oman hiippakunnan perustamista. Nykyinen arkkipiispa Leo loi aikoinaan nuorekkaan, dynaamisen ja ennakkoluulottoman tekemisen hengen Oulun hiippakuntaan.
Ortodoksinen ”pohjoinen ulottuvuus”
Kirkolliskokouksessa 2013 valittava Oulun metropoliitta seuraa tehtävässä kesäkuussa eläkkeelle jäänyttä metropoliitta Panteleimonia. Hän toimi Oulun hiippakunnan piispana vuosina 2002–2013. Ennen häntä Oulun hiippakunnan piispoina toimivat metropoliitta Ambrosius (1997–2002) ja Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo (1980–1996).
– Hiippakunnan piispojen aktiiviset, aloitteelliset yhteydet alueen keskeisiin hallinnon, kulttuurin ja hengellisen työn vastuunkantajiin ja toteuttajiin jo 1980-luvulta alkaen ovat kantaneet runsasta hedelmää. Hiippakunnalle on muodostunut omaleimainen, laaja-alainen, mutta samalla kodinomainen profiili ja identiteetti. Hiippakunnan toiminta on tukenut ja vahvistanut nykyistä yhteistä ”pohjoinen ulottuvuus” -ajattelua ja sen kasvavaa merkitystä koko Pohjois-Suomen asukkaiden hyvinvoinnin edistäjänä.
– Tärkeää on, että piispalla on, ja toivon mukaan säilyy, todellisuuden taju, ja hän pystyy tarjoamaan kirkon todellista läsnäoloa ihmisten elämään. Kysymys on elämän jakamisesta ja kutsusta osallisuuteen. Pohjoisen alueen ja sen ihmisen tuntemusta ja ymmärrystä täällä odotetaan. Sen lisäksi piispalta odotetaan seurakuntatodellisuuden tuntemusta, koeteltua näkemystä siitä, miten kirkon perustyötä tulee hoitaa. Pohjoisen piispan tulee ehkä aivan erityisellä tavalla osata olla tavallinen ihminen, pohtii Larikka.
Piispainkokouksella erityisen suuri vastuu
Piispan vaali kirkolliskokouksessa on monivaiheinen. Lopullisen sanan sanoo piispainkokous. Miksi valinta on näin hankala? Miksi koko valintaprosessi on enemmän ja vähemmän salainen? Onko maallikkojen edes tarpeen kokouksen alla pohtia koko vaalia ja ehdokkaita?
– Nykyisessä piispanvaalisysteemissä on koetettu yhdistää kirkon perinteinen järjestys, jossa piispanvaalin toimittaa piispainkokous, yleensä vähintään 12-jäseninen synodi, sekä meidän perinteinen demokratiamme, johon meillä on totuttu. Toki kirkon varhaisina vuosisatoina oli myös kirkkokansalla enemmän sananvaltaa piispaa valittaessa kuin sitten nykyisin monessa paikalliskirkossa vallitsevassa systeemissä, jossa piispainkokous on siis itseään täydentävä elin.
– Perinteisessä piispan vaalissa, olipa se sitten yksinomaan piispainkokouksen toimittama tai sellainen, jossa myös kirkkokansalla, Jumalan kansalla, on enemmän tai vähemmän vaikutusmahdollisuuksia, ensin nimetään kolme ehdokasta, joista sitten yksi valitaan ehdottomalla ääntenenemmistöllä.
– Suomen kirkossa kirkolliskokouksen jäsenillä on oikeus esittää ehdokkaita piispan vaaliin. Ehdokkaaksi esittäminen edellyttää asianomaisen suostumusta. Piispainkokous asettaa esitetyistä henkilöistä ehdokkaiksi ansiokkaimmat ja tehtävään sopivimmat. Näistä ehdokkaista sitten salaisella vaalilla valitaan piispa.
– Eri paikalliskirkoilla on omia sääntöjään – vähän kuin pätevyysvaatimuksia iän tai koulutuksen ja kokemuksen suhteen piispaehdokkaille. Yleensä ehdokkaat ovat yliopistollisen teologisen loppututkinnon suorittaneita arkkimandriittoja. Meillä näistä on muodollisesti säädetty varsin minimalistisesti. Piispainkokouksella on siltäkin kannalta suuri vastuu, mikä on aivan oikein.
Piispan vaaliin mallia Kyprokselta?
– Meillä ei ole varsinaista ehdokkaiden asettamista ennen vaalin aattoiltaa. Voidaan kysyä, millä perusteilla tällaisessa tilanteessa ehdokkaita punnitaan, millaiset mahdollisuudet kirkolliskokousedustajilla käytännössä on käyttää harkintamahdollisuuttaan.
Voisiko menettelytapaa jotenkin muuttaa?
– Olen avoimuuden kannalla. Ehdokkaat tulisi asettaa hyvissä ajoin. Miksi pelätään avointa keskustelua? Meidän systeemissä on sekin periaatteellinen ongelma, ettei piispanvaali ole hiippakuntakohtainen. Esimerkiksi Oulun hiippakuntaa ajatellen oman hiippakunnan valitsijoita on vain kourallinen suuresta edustajamäärästä.
– Voisiko meillä tuosta syystä piispan valintaprosessia uudistaa esimerkiksi Kyproksen mallin mukaan niin, että hiippakunnassa asetettaisiin, vaikkapa suoralla kansanvaalilla kolme ehdokasta, joista piispainkokous sitten tekisi lopullisen valinnan? kysyy isä Andreas.
Kotiluostari Kreikassa
Arkkimandriitta Andreas Larikka valittiin kirkolliskokouksen jäseneksi toimikaudeksi 2013-16. Kirkollishallitus on esittänyt häntä lakivaliokunnan jäseneksi. Hän lukeutuu kirkossa verrattain pieneen, kirkon kanoneihin perehtyneeseen pappisjoukkoon.
– Toivoin pääseväni hallintovaliokuntaan, joka paremmin vastaisi kokemustani. Jos oikein ymmärsin, kirkon virkamiesjohto perusteli päätöstään sillä, että olen kanonisen oikeuden asiantuntija. Onhan se kaunis määritelmä osaamisestani.
Larikka valmistui teologian maisteriksi Joensuun yliopistosta 1994. Myöhemmin hän on jatko-opiskelijana suorittanut mm. Ateenan yliopistossa nykykreikan kielitutkinnon 1999, sekä Helsingin yliopistossa ekumeniikan lisensiaattiseminaarin professori Tuomo Mannermaan johdolla. Hän on myös arkkimandriitta. Arkkimandriitta on ortodoksisessa kirkossa pappismunkille annettava arvonimi. Arvonimen myöntää piispa. Se vastaa seurakuntapapiston rovastin arvonimeä.
– Arkkipiispa Johannes myönsi minulle arkkimandriitan arvon erityisesti ulkomaisten opintojeni ja yhteyksieni vuoksi, jotta siten olisin, hänen mielestään, samassa asemassa kuin samaa työtä tekevät kollegat toisissa paikalliskirkoissa. Olen kreikkalaisen Dusikon Pyhän Vissarionin luostarin veljestön jäsen. Jo nuorena kävin usein tuossa luostarissa, josta vähin erin tuli kotiluostari, ja isä igumeni Ignatios ehdotti munkiksi vihkimistä. Metropoliitta Aleksios vihki minut pieneen skeemaan ja lähetti palvelemaan Suomen kirkkoa. Yhteydenpito luostariin on säännöllistä. Minulle munkkius on tuki ja turva elämässä ja palvelutehtävässä, vakuuttaa arkkimandriitta Andreas.
Piispa on papiston valmentaja
Pyysin isä Andreasta pohtimaan piispuutta laajemmin. Mikä kirkon perinteen ja kanonien mukaan hiippakuntapiispan tehtävissä on keskeistä.
– Piispan tulee olla ennen kaikkea paimen. Puhutaan esipaimenesta, joka on pappien eli sielunpaimenten esimies ja valvoja, myös eräänlainen valmentaja. Piispan tulee seistä turvallisella, vakaalla opillisella pohjalla, palvella kirkon apostolisen uskon mukaisesti ja laaja-alaisesti. Kyse on myös ekumeenisista suhteista, jotka ovat Suomessa hyvät ja vakiintuneet, mutta niitä on vaalittava ja edistettävä jatkuvasti. Tämä onnistuu, jos piispa osaa avata ortodoksista ajattelua myös muille kuin ortodokseille.
– Suomen ortodoksisesta kirkosta annetun lain mukaan hiippakunnan piispa on hiippakuntansa esipaimen, joka johtaa hiippakuntaa kirkon perinteen ja ortodoksisen kirkon muiden sääntöjen sekä lain ja kirkkojärjestyksen mukaan.
– Edesmenneen Efeson metropoliitta Krysostomos Konstantinidiksen määritelmän mukaan piispoja ovat kirkossa ne Jumalan säätämän papiston jäsenet, jotka apostolien seuraajina ja heidän työnsä jatkajina ovat papiston eli pappien ja diakonien johtajina. Sekä Jumalan että kirkon lain valtuuttamina he kaitsevat, pyhittävät eli vihkivät ja opettavat yhteisestä kirkosta heille määrättyä aluetta, jota kutsutaan heidän hiippakunnakseen.
– Paljon olen viime aikoina miettinyt tuota usein esitettyä ajatusta piispasta hiippakunnan papiston valmentajana. Kirkon perinteessä pappiskasvatus on ennen muuta hiippakunnan piispan tehtävä. Kannustaa, ohjata, opastaa papistoa sekä etsiä ja kannustaa uusia kutsumuksia, myös opettaa ja ohjata pappeuteen mahdollisesti vihittäviä.
– Niin kuin papin, myös piispan tulee olla ennen kaikkea seurakuntalaistensa, piispan siis koko hiippakunnan väen, myötäeläjä ja kanssakärsijä. Mieleen tulee isä Erkki Piiroisen sanomana ja kirjoittamana se seikka, että aina siellä ja silloin kun piispallista valtaa käytetään Kristuksen rakkauden hengessä, se antaa papistolle uutta voimaa ja innostusta siihen papilliseen työhön, johon he ovat saaneet kutsumuksen ja kirkollisen siunauksen. Kaikki mieluisasti tehty työ, vaikka se olisi uuvuttavaa ja raskasta, tuo mielihyvää ja iloa tekijälleen, kun sitä saa tehdä oman innoituksen mukaan ja esimiesten hyväksymänä ja siunaamana.
Arkkipiispalla on erityinen asema kirkossa
Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa käyttää klobukissaan valkoista huntua.
(Photo/kuva: Aristarkos Sirviö )
Edellisessä kirkolliskokouksessa kuultiin ajoittain voimakastakin kritiikkiä arkkipiispaa kohtaan. Mikä on arkkipiispan asema Suomen kirkossa?
– Mielestäni arkkipiispalle on osoitettava tukea hänen vaativissa tehtävissään. Yleensäkin on aina ikävää kun kirkon sisällä monesti kristityt vikoilevat toisiaan. Parempi on tukea ja rohkaista.
– Arkkipiispa on kirkon esipaimen, jonka tehtävänä on johtaa arkkipiispakuntaa yhdessä kirkolliskokouksen, piispainkokouksen ja kirkollishallituksen kanssa kirkon perinteen ja ortodoksisen kirkon muiden sääntöjen sekä lain ja kirkkojärjestyksen mukaan. Arkkipiispa on piispainkokouksen, synodin, puheenjohtaja, siinä mielessä esimiespiispa.
– Kanoninen perinne asettaa esimiespiispan erityiseksi velvollisuudeksi valvoa kirkon opetusperinteeseen sitoutumista ja sen tuntemuksen edistämistä. tunnetuksi tekemistä. Piispan paimentehtävän ortodoksiselle hoidolle on edellytyksiä vain siellä, missä perustana ovat Raamattu ja kanonit.
– Kanonisen tradition mukaan tietyn niin sanotun kirkkoprovinssin tai muun useamman hiippakunnan muodostaman kokonaisuuden, nykykielellä siis paikalliskirkon, kullakin hiippakuntapiispalla on omalla alueellaan täysi oikeus ja velvollisuuskin toimia vahvistettujen kanonien mukaan kaikessa, mikä vanhastaan kuuluu kirkon elämään. Mutta kun taas on kyse siitä, mikä on uutta tai missä jostain syystä tarvitaan yhteistä kannanottoa, ei muitten piispojen tule toimia esimiespiispan tietämättä eikä hänen kantaansa tuntematta.
– Aivan vastaavasti säädetään, ettei esimiespiispan omasta puolestaan tule yhteisissä tai uusissa kysymyksissä toimia muitten piispojen tietämättä ja ilman yhteistä mieltä. Ortodoksista perinnettä seuraavissa kirkoissa on tämän periaatteen myönteinen vaikutus yleisesti ottaen nykyäänkin turvattu säännöllisesti kokoontuvien piispallisten synodien yhteisistä asioista yhdessä tekemillä päätöksillä.
Kirkolliskokous päätti vuonna 2011 hallinnon kehittämisprosessista, joka toteutetaan vaiheittain. Kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti kirkollishallitus asetti 24. tammikuuta 2012 hallinnon kehittämisen seurantatyöryhmän, jonka puheenjohtajana olet toiminut. Työryhmän tehtävänä on vuoteen 2014 saakka vuosittain raportoida kirkolliskokoukselle kehittämisprosessista kunkin vuoden osalta. Missä vaiheessa nyt ollaan?
– Suomen ortodoksisen kirkon strategia vuosiksi 2010 – 2015 määrittelee kirkon arvoiksi rakkauden, totuuden, vapauden, yhteisöllisyyden ja luovuuden. Mielestäni tämä merkitsee sitä, että kirkon tehtävä on olla vahva arvovaikuttaja ja rohkea suunnannäyttäjä yhteiskunnassa.
– Linjaukset koskevat myös hallinnon kehittämistä. Keskushallinnon uudistus käynnistettiin jo kirkolliskokouksen päätöksellä 2009. Ortodoksisen kirkon palvelukeskus aloitti toimintansa syyskuun alussa 2012 korvaten kirkollishallituksen kanslian ja sen yksiköt.
Kolmelle hiippakunnalle on kanoniset perusteet
Kirkossa keskustellaan hallinnon keventämisestä. Keskustelu on kulminoitunut kysymykseen hiippakuntien määrästä. Samalla on tehty esitys arkkipiispan istuimen siirtämisestä Helsinkiin. Perusteluna on mainittu muun muassa Helsingin seurakunnan erityisasema kirkossa. Maallikoista tuntuisi järkevältä että olisi vain kaksi tai jopa vain yksi hiippakunta! Suomen ortodoksinen kirkko on yhden evankelis-luterilaisen seurakunnan kokoinen. Kirkon jäsenmäärä on noin 61 000 henkeä. (v. 2011).
-Kirkolliskokous päätti 2012, että ennen seuraavien uusien piispojen nimittämistä on tehtävä selvitykset ja ratkaisut kirkkoa parhaiten palvelevasta hiippakuntajakomallista. Tässä on otettava nykyiset taloudelliset ja toiminnalliset lähtökohdat sekä arvioitava toimintaa. Mielestäni hallinnon keventämistä ei pidä liittää kysymykseen hiippakuntien lukumäärästä. Meillähän on voimassa oleva periaatepäätös, että kolmella hiippakunnalla mennään. Tähän on olemassa selkeät kanoniset perusteet. Paikalliskirkon piispainkokouksessa eli synodissa tulee olla kolme hiippakuntapiispaa vähintään. Tällä perusteella myös Viron kirkkoon on muodostettu kolme hiippakuntaa.
-Kirkollemme maksettavan valtionavun perusteissa on myös otettu huomioon se, että ortodoksinen kirkkomme tarvitsee, kuten aikoinaan valtion varoista suoraan kustannettuna, toimivan hiippakuntahallinnon ja piispallisen järjestyksen, siis kolme hiippakuntaa sekä apulaispiispan.
-Itse asiassa ortodoksinen perinne yleensä näkee tietyn kirkollisen alueen, autonomisen tai autokefaalisen kirkon, kolmijäsenisenkin synodin rajatapauksena ja poikkeusratkaisuna. Kanonisen perinteen mukaan opillisten ja kanonisten ratkaisujen kohdalla tarvitaan laajempi, kuuden tai useissa tapauksissa kahdentoista hiippakuntapiispan synodi.
Helsingin seurakunta ”neljäs hiippakunta” ?
– Toinen asia on se, miten hiippakuntien tehtävät määritellään ja miten hiippakunnat resursoidaan. Ortodoksissa kirkoissa on perinteisesti sekä alueeltaan että väkimäärältään hyvin erikokoisia hiippakuntia. Meillä esimerkiksi Oulun hiippakunnan toiminta olisi järjestettävissä hyvin pienin kustannuksin, kevyesti organisoituna, ilman ”palatsia ja hovia”.
-Helsingin seurakunta poikkeaa historialtaan ja taustaltaan useimmista muista, erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomen seurakunnista. Nyttemmin Itä- ja Pohjois-Suomi on luovuttanut Helsingille paljon ”valmiita” seurakuntalaisia maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi.
-Tunnen toki Helsingin seurakunnankin oltuani pääkaupunkiseudulla toista kymmentä vuotta työssä. Monesti tulee mieleen, että se on tietyssä yhtenäisyydessään ja samanaikaisessa epäyhtenäisyydessään meidän neljäs hiippakuntamme. Ehkä se voi sitä olla jonain päivänä todellisuudessakin, heittää Andreas Larikka!
Kanonit ja kirkkojärjestys ?
Viime kirkolliskokouskaudella keskusteltiin kiivaasti kirkkojärjestyksen ja kanonien välisestä suhteesta. Voiko kirkolliskokous esimerkiksi äänestyspäätöksellä lakkauttaa jonkun hiippakunnan?
– Hiippakuntajakomallin selvittämiseen ei ole tähän mennessä ollut juurikaan käytännön edellytyksiä. Kirkon oikea käytäntö edellyttää hiippakuntajakoon vaikuttavien esitysten tulevan sen piispan taholta, joka katsoo oman paimenalueensa tarvitsevan jakamista, tai alueen kirkkokansan toivomuksena, mikäli he katsovat jaon olevan tarpeellista kirkon työlle. Edes kenelläkään piispalla ei ole oikeutta tehdä esitystä oman hiippakuntansa alueen täydentämisestä naapurihiippakunnasta otetulla alueella. Kysymys on kiistattomasti mitä suurimmassa määrin kanoninen. Kirkkojärjestyksen mahdollinen muuttaminen kuuluu tältä osin niihin kirkolliskokouksen päätöksiin, jotka tarvitsevat piispainkokouksen aktiivisen myötävaikutuksen.
”Haluan palvella siellä, missä kirkko minua tarvitsee”
Isä Andreas jakaa ehtoollista Tikkurilan kirkossa. (Photo/Kuva: Aristarkos Sirviö)
Sinulla on kirkkoherrakokemusta on yhdentoista vuoden ajalta kaikkien kolmen hiippakunnan alueella, ja seurakuntapappina ja uskonnonopettajana olet työskennellyt viisi vuotta. Vuodet 2005-2009 toimit Helsingin hiippakunnassa teologisena sihteerinä. Lisäksi sinulla on ollut lukuisia sivu- ja luottamustehtäviä kirkossa ja sen järjestöissä. Eräät prelaatit ovat julkisuudessa ehtineet kertoa kirkolliskokouksen alla, etteivät ole käytettävissä piispan tehtävään. Eikös asia kirkonpalvelijoilla pitäisi olla toisinpäin? Eikö kaikki kirkon tehtävät sitten olekaan yhtä arvokkaita?
– Voin sanoa oikeastaan vain sen, että omalla kohdallani pian 25 vuotta jatkuneessa palvelutehtävässäni papiston jäsenenä olen hakenut papin tehtäviin sellaisissa tilanteissa, joissa seurakuntalaiset ovat toiveen siitä esittäneet. Edelleenkin haluan palvella siellä, missä kirkko minua tarvitsee, toteaa isä Andreas haastattelun lopuksi.
Aristarkos Sirviö